”Mä haluun taas sinne lasten messuille”, aneli tokaluokkalainen tyttö äidiltään. Äiti, joka on seurakunnan työtekijä (ei kylläkään Tuusulassa), oli innoissaan – nyt on kristillinen kasvatus mennyt kohdilleen!
Kun äiti ja tytär sitten istuivat seuraavassa perhemessussa, oli tyttö pettynyt: ”En mä tätä messua tarkoittanu! Se oli se iso juttu, jossa sai tehdä kaikkea kivaa!”
Tuo tyttö oli yksi työkavereistani viime viikonloppuna Lapsimessuilla – niitä hän oli siis tarkoittanut. Voi kuinka toivonkaan, että myös messu voisi olla lapselle kokemus isosta jutusta, josta jää hyvä olo! Kirkon asialla Lapsimessuillakin kyllä oltiin, Seurakuntien Lapsityön Keskuksen osastolla houkuttelemassa lapsia ja aikuisia yhteisiin pieniin, hyviin hetkiin. Niitä riittikin: iloa, pusuja ja metsäretkisuunnitelmia.
Osastomme teema oli Kuuntele lasta. Tytön äiti ei ole ainoa, joka säännöllisin väliajoin saa muistutuksen tuon tehtävän vaikeudesta. Välillä haluan kuulla ihan muuta kuin lapsi oikeasti sanoo. Tulkitsen lapsen sanoja omasta ymmärryksestäni käsin, eri tavalla kuin lapsi tarkoittaa.
Välillä haasteen takana on kiire tai kireä pinna. Joskus taas on niin, että lapsen kysymys on niin vaikea, että tuntuu viisaimmalta ohittaa se heti sopivan tilaisuuden tullen. Kun lapsi kysyy elämän tarkoituksesta tai alkuperästä, Jumalasta, taivaasta tai kuolemasta, on oikeita sanoja vaikea löytää, ellei ole työstänyt kysymyksiä itse.
Lapsi kysyy elämän suuria kysymyksiä kotona, kerhossa, päiväkodissa ja mummolassa. Puistossa, kaupassa ja junassa. Toivottavasti häntä kuulevat silloin korvat, jotka asettuvat kuuntelemaan, ymmärtämään ja pohtimaan yhdessä. Silmät, jotka tulevat samalle tasolle lapsen kanssa. Sydän, joka ymmärtää elämän laajuuden ja syvyyden. Ihminen, joka välittää luottamusta, huolenpitoa ja Jumalan rakkautta.
Kaisa Aitlahti