Varsinkin aloituskaudellaan kovasti hätkähdyttänyt tv-sarja Ensitreffit alttarilla jatkuu taas. Toisensa saivat kolme paria, jotka ohjelman nimen mukaisesti tapasivat toisensa alttarilla ensimmäistä kertaa. Ohjelman on syytetty halventavan avioliittoa, luovan turhia julkkiksia, ja olevan ylipäätään merkki nykyajan mädäntyneestä moraalista.
Itse jäin miettimään parinmuodostusta, odotuksia ja ääneen sanomattomia asenteita. Mitä kaikkea osallistujien toivelistalla mahdettiin mainita? Saiko toivoa tiettyä pituutta, hiustenväriä tai ruumiinrakennetta? Saiko ruksata ne sairaudet, joita tuleva puoliso saa sairastaa? Sopiiko diabetes, migreeni tai korkea verenpaine? Kysyttäessä lähes jokainen sanoisi, että jokainen ihminen on samanarvoinen, tasa-arvo on tärkeää eikä vammaisia saa missään olosuhteissa syrjiä. Salskeat sulhaset ja kuvankauniit morsiamet katselivat toisiaan häikäistyneinä. Mitä ilmeet olisivat kertoneet, jos alttarilla olisi odotellut alaraaja-amputoitu adonis tai virheettömän kaunis vammainen nainen?
Olisiko täydellinen match täydellinen, jos toinen olisi vammainen? Mikään tuotantoyhtiö tuskin ottaisi sitä riskiä, että toisi hyväksyisi ammattiraadin valitsemaa vammaista tällaiseen ohjelmaan. ”Testiemme mukaan te sovitte täydellisesti toisillenne, eikä sinua varmaan haittaa, että hän istuu pyörätuolissa!”
Saisiko vammaisuudella yllättää? Pitäisikö siitä varoittaa etukäteen? Saisiko siitä loukkaantua, vammainen tai vammaton? On selvää, ettei ketään voi kysymättä laittaa toisen omaishoitajaksi, ei edes tällaisessa formaatissa, mutta entä itsenäinen invalidi, joka ei kaipaa toisesta itselleen kainalokeppiä vaan kumppania?
On surullista, että mikäli joku avioon aikovista olisi ollut vammainen, olisi kohu ollut valmis. Yhteiskunta hyväksyy vammaiset, tarjoaa palvelut ja etuudet, mutta ainakin Amorin asenteissa on vielä paljon parantamisen varaa.
Katja Vihmakoski