Isä meidän ja öljyllä siunaaminen
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Isä meidän ja öljyllä siunaaminen

Olin työreissulla Saksassa. Pääsimme tutustumaan parissa alakoulussa siihen, miten siellä opetetaan uskontoa.

Etelä-Saksassa katolinen kirkko on suurin uskonnollinen yhteisö. Luterilaiset ovat vähemmistö, joten luterilaiset lapset kokoontuvat uskonnon tunnille eri luokilta. Kirkkoon kuulumattomia luterilainen uskonto kiinnostaa kuulemma katolista enemmän. Samaa sanoi katolinen ystäväperheeni, jota pääsin matkalla tapaamaan. Vähemmistöasema lisää kiinnostavuutta ja mielekästä lisämaustetta kirkkoon. Tietysti myös kirkon toiminnalla, osallistumisella yhteiskunnalliseen keskusteluun, tavalla kohdata ihmisiä ja opilla on oma merkityksensä.

Yhdessä koulussa maanantai alkoi koko koulun yhteisellä adventtihetkellä. Kaksi ensimmäistä kynttilää paloi, laulettiin ja kuultiin, kuinka oppilaat kertoivat legendan piispa Nikolauksesta, jota Saksassa juhlitaan 6.12. – heille punanuttuinen, säkki olalla kulkeva kaveri on juuri tämä Nikolaus, joka tuo säkillään leipää ja muuta apua köyhille.

Oppitunneilla, joita seurasimme, ei juuri kirjoitettu vihkoon eikä istuttu pulpeteissa. Siellä eläydyttiin milloin Mooseksen, milloin erämaavaelluksella vaikertavan kansan rooliin. Siellä juhlittiin hanukkaa ja tuhottiin ja rakennettiin uudelleen Jerusalemin temppeli – leikittiin Raamatun kertomusten tapahtumia. Lasten tiedot Raamatun tapahtumista ja tapahtumapaikoista olivat huimia.

Toisella tunnilla kaivauduttiin luokan pimeimpään paikkaan kuuntelemaan kertomusta elämän valosta ja kuvattiin sitten valon ja pimeyden todellisuutta luovasti uskomattoman rikkaita maailmoja eri materiaaleista rakentaen. Lasten kyky pukea ajatuksiaan ja kokemuksiaan kuviksi ja sanoiksi oli ihailtava. Kaikesta näki, että heitä oli kuunneltu. Omille ajatuksille oli annettu tilaa. Jokainen vastaus oli arvokas. Kenellekään ei sanottu, että et voi ajatella noin. Ei edes sille tytölle, joka kuvasi työssään hautausmaata ja kertoi mumminsa kuolemasta, pimeydestä, joka siihen liittyi. Hän sanoi, ettei hänen kuvassaan ollut yhtään valoa. Niin sai olla. Ryhmä kuitenkin tuki tyttöä laulamalla hänelle valosta, jota mummille toivottiin.

Oli myös hetki nimeltä ”stille Pause”, hiljainen tauko. Kun muut olivat pihalla välitunnilla, saivat halukkaat tulla uskonnon luokkaan – tekemään mitä? Rukoilemaan. Ensin oli vapaan rukouksen aika. Eräs oppilas halusi rukoilla naapurissa kuolleen koiran puolesta. Kauniisiin rasioihin laitetuille, valmiille rukouksille jäi sinä päivänä vain vähän aikaa. Yhdessä noustiin vielä rukoilemaan Isä meidän. Ne, jotka halusivat, saivat pois lähtiessään siunauksen: opettaja piirsi lasten otsaan ristin merkin öljyllä.

Ja me jäimme miettimään, voisiko tällaista tapahtua meillä edes seurakunnassa.

Tuoreet suomalaistutkimukset kertovat, että vain murto-osa lukiolaisista ajattelee uskon ja tieteen voivan kuulua samaan elämäntodellisuuteen. Suurimmalle osalle nuorista vain tieteellisesti todistetulla tiedolla on merkitystä. Vain pieni osa heistä ymmärtää, että usko ja tiede puhuvat eri asioista eivätkä sulje toisiaan pois.

Meille on iso haaste avata uskonto osaksi lasten ja nuorten elämää niin, että se johdattaa toisenlaiseen ajatteluun faktojen sijaan. Miten meissä elää uskonto, joka herättää myötätunnon, kutsuu lähimmäisenrakkauteen, omien tunteiden käsittelemiseen ja toivon ilmapiirin luomiseen? Millaisia esikuvia ja esimerkkejä olemme?

Kaisa Aitlahti

Kirjoita viestisi alla olevalla lomakkeella. Kaikki kentät ovat pakollisia
Viestin otsikko:
Nimi tai nimimerkki:
Roskaesto, jätä tyhjäksi:
Viestisi: