Se on ihan tavallinen uninen maanantaiaamu. Työmatkalla saan puhelun, isä on teho-osastolla. Lähden ajamaan kohti Varkautta ja sieltä äidin ja veljen kanssa edelleen Kuopioon sairaalaan.
Saattelemme isää, sairaalapastori pitää kauniin hartauden ja hengityskoneen pysäyttämisen jälkeen isä lakkaa hengittämästä. Sydän pysähtyy.
Kuolema tulee yllätyksenä, vaikka isällä onkin ollut monta perussairautta. Viimeiset vuodet ovat olleet aika ajoin raskaita. Kivut, vähenevät voimat ja hapertuva muisti ovat harvoin ihmistä jalostavia seuralaisia.
Arjen hoito ja vastuut ovat viimeisten vuosien aikana liukuneet pikku hiljaa äidilleni, ihan kuin valmistelemaan tulevaa yksineloa. Isän poismenoa siivittää sekä ikävä että helpotus. Odotan, että viimeiset tummemmat ajat vaihtuvat mielessä rakkaisiin, valoisten aikojen muistoihin.
Ikävä on, ja huoli äidin jaksamisesta.
Riitta-Liisa Hahtala
Kanssasisar 30.5.2016 10:56
Suru on kuin raskas vaate, joka on puettava päälle.
Se on kaiketi kuitenkin muodoltaan viitta, jota voi kantaa yhdessä.
Itse huomaan laskevani kuukausia isäni kuolemasta. Eräänlaista muistelua ja suremista sekin. Niin monenlaisia tunteita. Myös pysähtymistä oman kuolevaisuuden äärelle.
Taivaan Isän huolenpitoa teille!
Riitta-Liisa 30.5.2016 21:03
Jaksamista myös sinulle!