Vaimoni aloitteesta meillä on tänä vuonna viljelypalsta. Tavoitteena olisi saada omasta maasta tuoretta pötyä pöytään: perunaa, porkkanaa, sipulia, hernettä, pensasmustikoita.
Tämä tavoite toivottavasti täyttyy kesän aikana, mutta jo nyt on ollut tarjolla ”sivutuotteita”: reipasta liikuntaa ja yhteistä puuhastelua raikkaassa ilmassa. Paratiisin tuulahdus on tuntunut myös hyvältä: saimmehan tehtäväksemme viljellä ja varjella (1.Moos. 2:15).
Harrastus on ”uusvanha” siksi, että jo lapsena tuli äidin kanssa laitettua kasvimaata, joten aivan nollilta ei ole tarvinnut lähteä. Jotakin hienoa liittyy nimenomaan tähän: omaan elämänkaareen saa liittää jotakin jo lapsuudesta tuttua.
Se on suorastaan terapeuttista ja eheyttävää, kun lapsuuden kokemukset palautuvat mieleen ja silloin opitut taidot tulevat uudelleen käyttöön. Ja kuten tässäkin, vuodet varmasti kultaavat muistot. Mansikkapalstojen kitkemisen työläys ei jostain syystä tule ensimmäisenä mieleen.
Eilen todettiin iloksemme, että sipulit olivat jo kasvaneet ja herneen alut työntyneet esiin, peruna ja porkkana myös paikoitellen pilkottivat. Eli toivossa on hyvä elää. Ja jos onnistumisen kokemusta ei tulisikaan eli lähinnä tuhoeläimet ehtisivät ennen meitä, niin henkistä, fyysistä kuin hengellistäkin satoa on siis jo tullut niitettyä.
Lauri Seppänen