Olemme siirtyneet kesäaikaan. Aika kulkee kuten ennenkin, mutta me katsomme kesän olevan tunnin lähempänä kuin viime viikolla.
Odottavan aika on pitkä, mutta odotetut hetket lentävät käsistämme kuin perhoset. Nuorena aika avautuu edessämme kuin meren aava. Horisonttia ei näy, myrskyt eivät pelota.
Keski-iässä aika alkaa kiihdyttää. Mihin olen tullut, mitä reittejä, keitä matkakumppaneita valinnut? Onko suunta oikea, luvataanko myrskyä vai tyyntä?
Kummilapset kasvavat, nuoret myyjät teitittelevät, tv:n parinhakuohjelmien sinkut näyttävät kesken koulupäivän karanneilta kakaroilta, väärään paikkaan ja kehoon eksyneiltä. Aika menee ylinopeutta, itse puristan kauhukahvaa ja yritän pysyä mukana. Mihin olen menossa, ja minkä kaiken olen jo lopullisesti ohittanut?
Aika on armoton, mutta samaan aikaan maailman tasapuolisin asia: jokaisen päivä on tasan yhtä monta tuntia pitkä. Se menee eteenpäin taakseen vilkuilematta. Syksyllä leikimme kelloleikkiä seuraavan kerran, mutta aikaa emme voi koskaan muuttaa, varastaa emmekä varastoida. Aikaa ei voi tappaa eikä tuhlata. Viisareita ei voi vääntää takaisin nuoruuteen, eikä tulevaisuuteen voi etuilla. Meillä jokaisella on vain tämä päivä. Eilistä ei enää ole, huomista ei ole kukaan meille luvannut, mutta me tuhlaamme aikaa kuin sitä olisi käsissämme loputtomasti. Ehkä tärkein ajankäyttöön liittyvä kysymys on tämä: onko meillä ollut aikaa rakastaa?
Katja Vihmakoski