Surun purskahduksia
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Surun purskahduksia

Suru, outo elementti elämässäni. Useimmiten se on pois, mutta purskahtelee silloin tällöin kuin lämmennyt pepsipullo korkkia avatessa. Ei se ole paha tunne. Mutta outo.

Äitini hautajaisissa kouraisi vatsanpohjasta. Olisin halunnut sanoa hei, hei äiti, mutta en kehdannut arkun ääressä sitä tehdä. Suru jäi sisuksiin ja tuntui kuin äiti olisi jäänyt hyvästelemättä. Nyt haudalla käydessäni sanon aina hei, hei äiti. Silloin suru tuntuu, mutta ei raskaana, enemmänkin kaipauksena, kuin kevyenä pisarointina, että olisitpa äiti tämänkin vaiheen elämässäni nähnyt.

Viikko sitten varasin elämäni koiralle eutanasia-ajan. Hetken tuntui kuin ikävä olisi pyyhkinyt kaiken mennessään. Piti pyyhkiä kyyneleitä useampaan kertaan työpöydän ääressä. Nyt on ollut hyvää aikaa nauttia vielä viimeinen viikko yhdessä ja totutella ajatukseen poismenosta. Huomenna sitä ei enää ole. Ja ikävä purskahtele varmasti useamman kerran, ennen kuin laantuu kevyeksi kaipaukseksi ja hyviksi muistoiksi.

Ei se ole paha, että suree. Sitä yritän itselleni armollisesti neuvoa. Antaa surun purskahdella. Itku tulee ja menee. Joskus lievempänä, joskus vahvana ja väkevänä. Ja sitten taas laantuu. Aikansa kutakin.

Purskahdellaan ihmiset, purskahdellaan, niin ei sielu täyty sullotuista poreista.

Tuula Rasilainen

Kirjoita viestisi alla olevalla lomakkeella. Kaikki kentät ovat pakollisia
Viestin otsikko:
Nimi tai nimimerkki:
Roskaesto, jätä tyhjäksi:
Viestisi: