Oman elämänsä maratoonari
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Kuvassa vasemmalla kasvatuksen johtava pappi Elisa Varkemaa ja oikealla kanttori Riina Haapaniemi.

Oman elämänsä maratoonari

Olen elämäni ensimmäistä kertaa maraton-kilpailun lähtöviivalla. Paikka on tuttu, tätä tietä ajan joka päivä työpaikalleni Tuusulan seurakuntakeskukseen. Rinnassani on numero 1656, paidan selkämyksessä Tuusulan liikkuva seurakunta -logo. Tällä joukolla on juostavana vain kymmenen kilometriä, mutta silti vähän jännittää. Ympärillä on muita ihmisiä värikkäissä urheiluasuissa, ilmassa iloinen puheensorina. Kyllä se hymy siitä vielä hyytyy, vitsaillaan työkavereitten kanssa.

Merkki annetaan, ja niin lähdemme matkaan. Ohi Keskarin ja uimahallin, sitten pohjoiseen. Nyt rauhassa, ajattelen, mielessä isävainaan neuvo: ei matka tapa, vaan vauhti. En siis lähde Lauri-papin peesiin. Letka harvenee. Vieressäni askeltaa Riina-kanttori. Onko vauhti sopiva, kysellään ja kuulostellaan. Ohitamme vanhan pappilan ja pujottelemme golfareiden lomasta Rantatielle. Tien varren kyltit kertovat, että kilometri toisensa jälkeen jää taakse, jokainen on pienen tuuletuksen paikka. Jalat alkavat päästä juoksun rytmiin. Kyljessä tuntuu pieni pistävä tunne, mutta vieressä juoksevalle Riinallehan minä en sitä paljasta. Katsotaan vähän kelloa. Meneekö alle tuntiin, pohditaan. Se on siinä ja siinä.

Vaikka en minä mikään kilpaurheilija ole, en ole koskaan ollut. Mutta tiedän, että olen liikkuva ihminen. Fyysinen uupumus liikuntasuorituksen jälkeen on melkein parasta mitä on. Juokseminen ei ihan ole minun juttuni, varsinkaan tietä pitkin. Metsäpoluilla juokseminen on jo toista. Ja vielä parempaa, kun saan jalkaani sukset tai retkiluistimet, tai käteeni kartan ja kompassin.

Entä jos menettäisin kykyni liikkua? Tätä vaihtoehtoa jouduin hieman pohtimaan puolitoista vuotta sitten, kun kaaduin syysliukkaalla lenkkipolulla ja sain nilkkaani pahan haavan ja pienen murtuman. Kumpikin olisi erikseen ollut ihan pikkujuttu, mutta yhdistelmänä kelju. Siinä sitten kipeänä ja liikuntakyvyttömänä sohvalla maatessa ehdin miettiä, miten iso pala elämästä puuttuisi, jos en pääsisikään liikkeelle. Miten monta juttua pitäisi miettiä uudelleen.

Mutta tässä siis olen, ja juoksen. Askel ei ole kovin lennokas, ei ole ehkä koskaan ollut, mutta tyylihän on vapaa. Ja jokainen askel on askel lähemmäs maalia. Moni edellämme on mennyt menojaan, ovat varmaan jo perillä. Vastaan tulee pari selkää, matka alkaa painaa. Juoksemme ohi ystävällisen tsemppihymyn kera. Hieman ennen Tuusulan kirkkoa alkaa kuulua lasten ääniä. ”Hyvä hyvä, juoksijat”, kuuluu heidän kannustushuutonsa tien toiselta puolelta. Hymyilyttää. ”Juoksijat kiittää”, huikkaan takaisin. Miten paljon voimaa se antaakaan, kun joku matkan varrella kannustaa. Pitää pystyä puhumaan, muistan, vaikka se vähän vaikeaa jo onkin. Kirkon kohdalla joku toimitsija kommentoi: ”Teillä menee kyllä aika paljon energiaa tuohon höpöttämiseen”. Naurattaisi, mutta pieni ylämäki hiuduttaa hymynkin.

Viimeinen kilometri, sehän vedetään vaikka sisulla jos voimat loppuu. Parisataa metriä, jaksaa jaksaa. Alan kuulla kuulutuksia, juoksen yli maalilinjan, joku laittaa käteeni mitalin ja eväspussin. Siinä se sitten oli, 1:02:35. Rojahdan hetkeksi nurmikolle huohottamaan, sitten hoipertelen seurakuntakeskuksen pihalle, liikkuvan seurakunnan teltalle. Heitetään ylävitosia, otetaan muutama kuva, fiilistellään.

Voinko minä nyt sitten sanoa olevani maratoonari, kysyn työkavereilta, ihan läpällä. Joo, voit, sanoo joku. Olet oman elämäsi maratoonari.

Elisa Varkemaa

Kirjoita viestisi alla olevalla lomakkeella. Kaikki kentät sähköpostia lukuunottamatta ovat pakollisia. Jos kirjoitat sähköpostiosoitteesi, se näytetään kaikille lukijoille.
Viestin otsikko:
Nimi tai nimimerkki:
Sähköposti (ei pakollinen):
Roskaesto, jätä tyhjäksi:
Viestisi: