Eräs ystäväni on puheissaan suora ja rehellinen. Hän sanoo asiat niin kuin ne hänen mielestään ovat tai miten hän kokee ne. Tämä koskee myös uskoon liittyviä asioita. Kerran keskustellessamme hän sanoi, että ”uskonelämäni on ollut perkeleenmoista taapertamista.” Vuosien varrella olen miettinyt hänen sanojaan ja ne ovat nostaneet mieleen Raamatun Jobin. Ystävälläni on ollut omat vaikeutensa, omat sisäiset kamppailunsa ja Jobilla taas aivan omanlaisensa. On kuitenkin asia, joka yhdistää Jobia ja ystävääni: ystäväni ei ole tietääkseni ulkoisten vaikeuksiensa ja sisäisten kamppailuidensa keskellä kääntänyt selkäänsä Jumalalle, eikä Jobkaan tehnyt niin. Kritiikki ja parjaaminen kohdistuivat itseen Jumalan sijaan. Job meni jopa niin pitkälle, että kirosi enemmin syntymäpäivänsä kuin Jumalan.
Apostolien teoissa puhutaan samasta asiasta mistä ystäväni, hieman toisin sanoin vain. …”kenties hapuillen löytäisivät hänet.” Apostolien teot 17: 27. Mieleen saattaa hiipiä ajatus, että hapuilu olisi jotenkin epätoivoista, vähäpätöistä kuin umpimähkään etenemistä. Itse olen kuitenkin viime aikoina miettinyt sen olevan etsimistä, vaikkei niin dynaamista ja aktiivista kuin yleensä etsimisen käsitetään olevan. Ja etsimisestä tuon Raamatunjakeen alku kertookin: ”jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja...” Hapuilijan ja hapuillenkin on mahdollista löytää Jumala.
Tämän sunnuntain aihe on Sydämen puhetta Jumalan kanssa. Ihmiset ymmärtävät suun, Jumala ainoastaan sydämen puhetta. Tätä kieltä me hapuilijat hapuillessamme puhumme, ystäväni lailla. Ja kaikille meille hapuilijoille edellä mainitun Raamatunjakeen loppuosa lohduttaa: ”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä.”
Hapuilemisiin!
Tommi Aulasmaa