Harrastan koirani kanssa agility-urheilua (sen lisäksi, että koirani toimii välillä myös viestinnän virallisena valvojana). Minulla on koira, joka toimii iloisesti yhteistyössä kanssani, osaa esteet ja menee juuri sinne, minne haluan, mikäli ohjaan sitä oikein.
Kisoissa usein käy kuitenkin niin, että ohjaan jonkun esteen joko liian myöhään, huolimattomasti tai liian hätäisesti ja esteeltä tulee virhe, vaikka muuten rata menisi todella hyvin. Ja sitten harmittaa. Ja vielä enemmän harmittaa se, että harmittaa.
Ei pitäisi harmittaa. Kun koira tekee kauniin radan ja onnistumisia on radalla 20, niin se yksi virhe on aika pieni osa koko suoritusta. Miksi siis käytän energiania siihen, että suomin itseäni? Olisi pitänyt ottaa vielä yksi askel - olisi pitänyt katsoa koiraa - olisi pitänyt olla nopeampi - olisi pitänyt vielä vähän odottaa...
Sen sijaan voisin ajatella positiivisesti. Olipa mahdottoman hyvät kontaktit - kylläpä se haki kepit hienosti - vau, miten hyvä keinu - ehdinpä tehdä valssin oikeaan kohtaan...
Ehkä se on perusluonne - toisilla on lasi vielä puoliksi täynnä ja toisilla jo puoliksi tyhjä. Mutta parempi mieli olisi, jos sen näkisi puoliksi täysinäisenä. Ehkä senkin vielä voi oppia. Kohotan siis puoliksi täyden lasin ja jatkan kohti uusia kilpailuja.
Tuula Rasilainen