Mihin katosivat vanhukset?

Lapsi, nuori, vanhempi, vanheneva, vanha…ja ikäihminen. Näin ihmisen tietä mitataan vuosissa. Iättömiä voimme kyllä haluta olla, mutta vuosissa olemme jonkin ikäisiä. Alkaako koskaan vanhuus, onko vanhus kadonnut?

Ikäihminen on alkanut terminä alkanut ärsyttää minua tänä korona-aikana. Vanhus-sana on niin looginen. Ihminen on ensin lapsi, sitten nuori, sitten ikää karttuu, hän aikuistuu ja vanhenee. Nyt keskustellaan siitä, minkä ikäisenä ihmistä saa kutsua vanhukseksi. Iäkäskin on hyvä sana, mutta se on adjektiivi. Ikäneitokin olisi kaunis sana, mutta sillä tarkoitetaan vain naimatonta naista eli ei sitäkään voi yleisesti käyttää korvaamaan vanhus-sanaa. Miten vanhus-sanaan saisi ladattua positiivista sisältöä? Sitä samaa lämpöä, jotka kuvaavat vanhemmuutta ja isovanhemmuutta.

Minun korvissani vanhus kuulostaa leppoisalta. Vanhus saa kävellä hiljakseen, seurata elämänvirtaa, joka nuoremmilla on aika vauhdikasta. Vanhetessa tahti useilla hidastuu ja saa tai joutuu opettelemaan sitä hiljaa kävelemistä. Se kun on kuulemma se, minkä ainakin oppii vanhemmiten, jos ei sitten muuta. On pakko hiljentää vauhtia, ettei kompastu. Silloin ehtii nähdä ja kuulla kanssaihmisiä, ihailla Luojan luomaa kaunista maailmaa ja kuulla paremmin sen kuiskaukset.

Vanhenemisen voi nähdä positiivisella sävyllä. Parhaimmillaan se tuo mukanaan ainakin neljä veellä alkavaa ominaisuutta. Tarkoitan vastuuta, valtaa, velvollisuuksia, viisautta, toivottavasti elämänkokemus tuo myös ymmärrystä mukanaan. Vaivoista ja varaosista en nyt puhu mitään…Ihminen kasvaa ja muuttuu monella tavoin elämänsä ja iän kertymisen myötä, ei vain vuosissa.

Vanhetaan siis vuosista välittämättä!

Tarja Kataja
Vanha rouva sielultaan ja persoonaltaan samanlaisena, joksi Luoja on minut luonut.