Hääpäivä. Mies osti mansikoita ja vispikermaa. Juhlitaan näin. Istun työkoneeni ääressä. Söimme uusia perunoita, silliä, paistettua kananmunaa ja vähän vihreää ja valkoista. Oli kesäisen hyvää. Nytkö vai vasta päiväkahviaikaan? Nyt, jälkiruuaksi.
Mies siivoaa, vai pitäisikö sanoa perkaa, mansikat. Tuosta lähikaupasta ostetut. Laittaa jälkiruokakippoihin molemmille yhtä paljon. Kokonaisina. Ei kuulemma tarvitse pilkkoa. Vatkaimen vispiläosatkin menevät lopulta kiinni. Mies vatkaa kermaa, puolet viiden desin purkista. Siinä ne odottavat, nam. Laitan tietokoneen lepäämään. Mennään sitten kuisille syömään.
Laitoitko sokeria, kysyn. Laitoin, kaksi desiä. Niin paljon! Yleensä lusikallinen laitetaan…. Nousen, kippaan osan kermasta astiaan, jossa tätä herkkua on lisää. Otan veitsen ja halon mansikat omasta kipostani. Sormet kermassa. Sokeri rahisee suussa, mutta hyvää on ja mansikkakin maistuu vielä. Tänään on makea päivä, yksi näitä monien joukosta. Monenlaisia mahtuu näihin vuosiin.
Vertti 23.9.2020 09:21
Tarja 25.9.2020 13:03
Tekstin rustaaja olen minä, diakonin Tuusulan seurakunnasta. Mikä tekstissä sai sinut pysähtymään? Toivottavasti kirjoitus ei kuulosta loukkaavalta miessukupuolta kohtaan. Kirjoituksessani kysymys on elämän tuomasta vaiheesta, jossa mm. vanhat mittayksiköt vaihtavat kokoa muistin uumenissa. Mies, joka on ollut minua parempi kokki, on nykyään "makeampi, suolaisempi ja öljyisempi ".