Saako kuolemasta olla helpottunut?
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Tummalla tauastalla yksi valkoinen ruusu lähikuvassa

Saako kuolemasta olla helpottunut?

Olen vieraillut sairaalassa jonkun kerran elämäni  aikana. Ja aina tulen yhtä surulliseksi  nähdessäni vuoteissa ikäihmisiä, joilla ei ole muuta tulevaisuutta kuin maata sängyssä ja odottaa kuolemaa – jonka saapumista viivytetään loppuun asti.

Mikä on ihmisissä se vimma, joka haluaa pitää kiinni elämästä niin rajusti, että ihmisen ei anneta kuolla, kun sen aika tulee? Sen sijaan, että saisi autuaan kuoleman, joutuukin ehkä makaamaan sairaalan sängyssä useita kuukausia, jopa vuosia. Ihmistä ruokitaan elämän loppuvaiheessa letkulla, keuhkokuume taltutetaan antibiooteilla ja pahimmassa tapauksessa kytketään hengityskoneeseen.

Oma isäni kuoli pari viikkoa sitten. Hän oli jo 92-vuotias, mutta pärjäsi vielä kotona palveluasunnossa, vaikka jalat eivät kantaneet, puheen tuottaminen alkoi olla vaikeaa ja suuri osa ajasta kului sängyssä. Sitten hän sai keuhkokuumeen ja joutui sairaalaan. Koska hän viisaasti oli jo aikaisemmin tehnyt elvytyskiellon ja letkuruokintakiellon, ei häntä pakkoruokittu niiden päivien aikana, kun kuume vei voimat eikä ruoka maistunut. Kun tulehdusarvot antibiooteilla laskivat olin huolissani siitä, miten käy, jääkö isäni sairaalaan makaamaan pitkäksi aikaa, koska sydän oli vielä vahva.

Kun tulehdusarvot sitten uudestaan nousivat ja isän elämä hiipui pois, olin helpottunut. Hän sai lähteä rauhassa, ilman pitkää jaksoa sairaalan sängyssä kuolemaa odottaen. Kuolema ei ollut pelätty vieras vaan elämään kuuluva armollinen loppu.

Kuoleman jälkeen olen saanut selittää osaaottaville ihmisille, että päällimmäinen tunteeni ei ole musertava suru vaan helpotus. Olen törmännyt hämmennykseen siitä, että olen helpottunut ja kiitollinen. Minunhan kuuluisi surra ja olla masentunut. Mutta en ole. Olen  halunnut kertoa sen, enkä jättää ihmisiä siihen luuloon, että isän kuolema olisi ollut musertava isku.

Tiedän, että elämän pitkittäminen ei ollut isän tahto, hän oli valmis lähtemään ja minä olin valmis antamaan hänen mennä. Näin on hyvä. Kuolema on väistämättä osa elämää, se tulee vastaan kaikille. Koska isä oli jo elämänsä ehtoopuolella, olen kiitollinen Jumalalle siitä, että hän sai lähteä lähes ”saappaat jalassa”, elämästä kyllänsä saaneena.

Tuula Rasilainen

Kirjoita viestisi alla olevalla lomakkeella. Kaikki kentät ovat pakollisia
Viestin otsikko:
Nimi tai nimimerkki:
Roskaesto, jätä tyhjäksi:
Viestisi: