Enemmän kuin nykyihminen elää. Enemmän kuin kaksi kertaa minun ikäni. Kuinka monta ihmistä mahtuukaan tuohon sataan viiteenkymmeneen vuoteen! Monta ihmisen kokoista elämäntarinaa, hyviä, onnellisia, vaikeita hetkiä!
Minäkin olen tavannut työelämässäni lukemattomia ihmisiä, harvoja muistan, nimet ja kasvot ovat unohtuneet. Mutta heidän tarinansa! Ne jäävät mieleen. Niistä usein tunnistan monen ihmisen, jonka olen joskus tavannut ja hetken kulkenut hänen rinnallaan.
Diakonina koen arvokkaimmaksi sen, että olen ehkä voinut jotenkin antaa hippusen verran toivoa elämänmatkalle, olla jakamassa jotain arvokasta. Minuun on luotettu, uskallettu puhua, olla avoin. Juuri minä olen se, joka on ollut saava osapuoli: hyvän ja kiitollisen mielen.
Toisinaan onnellinen olo on tullut siitä, että minulla on ollut jotain, mitä voin antaa itseltäni. Kerran sain jopa viedä kovan pakkasen keskellä asuvalle yksinäiselle kuivia polttopuita kotoa. Niiden antama tuli lämmitti minuakin. Tällainen siirtyvä lämpö on tuttua vapaaehtoisina toimiville ja kaikille meille lähimmäisille.
Toisinaan avun tarve on sellainen, että on toimittava nopeammin kuin yhteiskunnan apu ehtii, silloin on avustusmäärärahoilla ja seurakuntalaisten avustuksilla suuri tarve. Vapaaehtoisilla, naapureilla ja meillä kaikilla on monenlaista tärkeää tekemistä.
Olen kiitollinen siitä, että vajavaisena ihmisenä saan olla tekemässä tätä arvokasta työtä, kohdata ihmisiä, kuunnella ja kysellä elämää. Joskus kuulen, että olen ollut mukava, se tuntuu hyvältä, vakka tiedänkin olevani monin tavoin vajavainen, heikko, mutta kuitenkin Jumalan minut tämmöiseksi luoma, Ja kaipa Hän on minunkin kohdalla todennut: ”hyvä tuli!”
Lähimmäisrakkautta Diakonian 150 v-juhlavuoteen!
Tarja Kataja,
diakoni