Tänä keväänä olin ensimmäistä kertaa mukana Valon vaellus -nimisessä pääsiäisvaelluksessa, jota seurakuntamme esitti tällä viikolla seurakuntakeskuksella. En ole mikään näyttelijä, joten roolit aiheuttivat pientä päänvaivaa ja stressiä. Pikkuhiljaa vuorosanat ja kohtaukset alkoivat kuitenkin onneksi loksahdella kohdilleen.
Näytösten alkaessa mukaan tuli myös uudenlaista iloa. Viikon varrella saimme kuulla hyvää palautetta monilta ja päivä päivältä projekti kävi tärkeämmäksi. Sanoma kosketti kävijöitä. Kävin pyörähtämässä myös muiden kollegoiden esityksissä ja mieleeni jäi erityisesti yksi näytelmää seuranneista lapsista. Hän hypähti pystyyn Golgata-kohtauksen loppupuolella ja hypellen kädet ilmaan nostettuna kiiruhti jo tyhjälle haudalle. Silmät sädehtien ja täynnä intoa hän seurasi mitä tyhjällä haudalla sitten tapahtui. Hän oli pakahtua kertomuksessa tapahtuneesta käänteestä.
Huomasin herkistyväni tuon pienen ihmisen ilosta. Elämä tässä maailmanajassa on niin huolien täyttämää. Pian taas uutiset iskevät kasvoille. Osaisinpa iloita vielä niin kuin lapsi, huomasin ajattelevani.
Mutta sitten muistin, että eivät opetuslapsetkaan olleet heti iloisia. Eiväthän he ymmärtäneet mitä Jumala oli tekemässä. Heidän pääsiäisensä oli täynnä suurta surua, hämmennystä ja pelkoa. Vasta paljon myöhemmin he osasivat iloita. Ja nyt noin 2000 vuotta myöhemmin katsomme maailmaa täynnä ihan samanlaisia tunteita.
Tyhjä hauta muuttaa kaiken. Se on käännekohta maailman kärsimyksessä ja lohduttomuudessa. Suru ja pelko muuttuivat sekoitukseksi hämmennystä ja iloa. Voiko se todella olla mahdollista?
Kuolema on voitettu. Jumalalla on edelleen suunnitelma. Jeesus elää. Hänestä iloitsen kaikkien huolien keskellä.
Eveliina Moilanen
seurakuntapastori