”Te ette enää ole vieraita” teksti oli kiinnitetty leirikartanon pääoven yläpuolelle odottamaan pihaan saapuvia uteliaita ja jännittyneitä nuoria. Kyltti herätti alkuun ihmetystä, naureskeluakin. Miten niin emme ole enää vieraita? Mehän olimme nimenomaan vieraita, toisillemme täysin tuntemattomia nuoria ja vieläpä täysin eri puolilta Suomea riparia aloittamassa. Minä olin yksi noista nuorista. Tänä kesänä tuosta hetkestä tulee kuluneeksi tasan 15 vuotta.
Ripariviikon aikana tekstin merkitys alkoi vähitellen avautua. Keskustelimme elämästä ja Jumalasta yhdessä, söimme ja pelasimme yhdessä, opiskelimme yhdessä. Lähes kaikki tehtiin yhdessä. Aloin ymmärtää ja kokea olevani osa tuota joukkoa, Jumalan perhettä. Raamatun tullessa tutummaksi oivalsimme vihdoin ohjaajan opetuksesta kyseisen tekstin olevan viittaus Efesolaiskirjeen kohtaan: ”Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat, ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen. ” Ef.2:19–22. En voisi kuvitella parempaa tervetulokylttiä riparille tai seurakuntaan.
Seurakunnasta puhutaan kirkossa paljon ”perheenä” ja yhteisönä, jonka välille Jumala synnyttää yhteyden. Kristittyjen yhteys tulee näkyväksi erityisesti esimerkiksi jumalanpalveluksessa ehtoollispöydässä, tunnustaessamme yhteisen uskomme, rukoillessamme ja toimiessamme yhdessä esimerkiksi muiden hyväksi. Toisaalta tuo yhteys on vielä vajaata ja keskeneräistä, eikä se toteudu kaikkien kristittyjen välillä. Seurakunta herättää monissa ulkopuolisuuden tunteita. Pitäisikö olla jotenkin toisenlainen, jotta voisi kuulua joukkoon? Minkälainen?
Vilpittömästi toivon, että yhteys olisi seurakunnassa myös aidosti koettavissa ihmisten välillä. Samankaltaiseen näkökulmaan törmäsin katsoessani tänä keväänä tutkijaprofessori Brené Brownin sarjaa Atlas of the Heart (Amazon prime). Sarjassa Brown kertoo sosiaalipsykologian näkökulmasta yhteyden olevan ”voima, joka on olemassa ihmisten välillä, kun he kokevat tulevansa nähdyiksi, kuulluiksi ja arvostetuiksi; kun he voivat antaa ja vastaanottaa ilman tuomiota ja kun he saavat suhteesta tukea ja voimaa.”
Tämä on yksi näkökulma yhteyteen. Siinä yhteyden kokemus edellyttää siis kaikessa yksinkertaisuudessaan tutustumista. Moni ennakkoluulo voisi karista, muuri madaltua ja kuiluun syntyä silta, jos toisen ihmisen oppisi tuntemaan sellaisena kuin hän on, eikä sellaisena kuin luulee tämän olevan. Silloin toinen ei olisi enää vieras. Hänestä voisi aidosti välittää, vaikka olisikin hänen kanssaan eri mieltä. Syvästi toivon, että olisin osa tuollaista seurakuntaa ja Kirkkoa. Osa joukkoa, jonka seurassa voisi kokea tulevansa nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi vieläpä ilman tuomiota, vaikka yksimielisyyttä kaikesta ei olisikaan. Jeesuksen seuraan mahtui kaikenlaisia ihmisiä, miksei siis meidänkin?
Kesällä moni meistä suuntaa jälleen riparille tai saa seurata läheisensä riparimatkaa. Niin kuin aina seurakunnassa, mukana on tälläkin kertaa joukko erilaisia riparilaisia, isosia ja aikuisiakin. Jokaisella meistä on mukanaan ainutkertainen elämäntarina, jossa on ripaus kokemuksia ulkopuolisuudesta sekä kuulumisesta, ja kaikesta niiden välillä. Niiden kokemusten ja toistemme kanssa opettelemme tulemaan toimeen. Yhdessä leiriviikon aikana tutustumme myös Häneen, joka voi meidät lopulta yhdistää. Toivottavasti viikon jälkeen olemme toisillemme vähemmän vieraita.
Rukoilisitko siis leiriemme puolesta, että onnistuisimme rakentamaan Pyhän Hengen kanssa yhteyttä, jossa mukaan voi kuulua sellaisena kuin on, ja ettei kukaan jäisi ulkopuoliseksi? Rukoilisitko Kirkkomme puolesta samaa?
Eveliina Moilanen
Seurakuntapastori
Päivitetty 5.6.2023