Inhimillisyyden viimeinen linnake

Belgiassa asuva kaverini kertoi äskettäin tapahtuneesta työmatkastaan. Vanha mies istui hänen vieressään junassa, ja konduktööri saapui vaunuun. Kun konduktööri tuli vanhan miehen kohdalle tarkastaakseen hänen matkalippunsa, niin hän sanoi, että valitettavasti hänellä ei ole käypää lippua eikä edes rahaa lippuun, koska hän kulutti rahansa ottaakseen muutaman oluen odottaessaan junaa. Konduktööri kysyi, että paljonko hänellä sitten on rahaa jäljellä. Pienen etsinnän ja kaivamisen jälkeen mies löysi taskujensa pohjalta yhteensä 1.80 euroa. Rahat nähdessään konduktööri totesi, ettei voi ottaa niitä, sillä hän arveli että vanha mies saattaisi haluta ottaa vielä yhden oluen kotimatkallaan. Lopulta konduktööri istui alas miehen viereen, ja he alkoivat puhua jalkapallosta. Lippuongelma tuli näin ratkaistuksi.

Tarina on kuvaava esimerkki inhimillisestä suhtautumisesta asioihin. Tehokkuuteen ja toimivuuteen tähtäävästä yhteiskunnastamme ovat uhkaavaa vauhtia häviämässä, ellevät ole jo hävinneet, inhimilliset toimintatavat. Vaikka asiat hoidetaan viimeisen päälle säännösten mukaan ja kaikki toimii, niin samalla joustavuus ja inhimillisyys näyttelevät yhä pienempää roolia eri toimijoiden välisessä kanssakäymisessä.

Työskenneltyäni muutaman kuukauden täällä Tuusulan seurakunnassa olen huomannut, että täällä asioihin suhtaudutaan vielä ihmislähtöisesti. Tästä huolimatta asiat toimivat, töitä tehdään tosissaan ja niihin suhtaudutaan vakavasti. Kyse on siitä pienestä erosta, miten samaan lopputulokseen voidaan päästä eri keinoin. Jos tuo humaani ajattelutapa saa lähimmäiset tuntemaan itsensä arvokkaiksi, huomioon otetuiksi ja ymmärretyiksi, olemme oikeilla jäljillä. Jos pieni kärjistys sallitaan, niin voidaan sanoa, että seurakunta on inhimillisyyden viimeisiä linnakkeita.

Martti Napola
hallintosihteeri