The Days of our Lives
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

The Days of our Lives

Sitä elää tätä elämäänsä arkirutiineihin uppoutuneena. Vain harvoin tulee pysähdyttyä nk. elämän suurten kysymysten äärelle. Toki jo näin keski-ikäisenä aina silloin tällöin ajatus viivähtää myös elämän rajallisuudessa, mutta se on kaukaisessa horisontissa oleva, vielä epämääräinen seikka. Onhan esimerkiksi Suomessa naisten keskimääräinen eliniän odote jo yli kahdeksankymmentä vuotta.

Mutta sitten tulee se päivä, jolloin läheinen ihminen, omaa lihaa ja verta saa diagnoosin vakavasta sairaudesta. Tuosta päivästä tulee vedenjakaja ajalle ennen ja jälkeen sairastumisen.

Yhtäkkiä löytää itsensä aivan tuntemattomasta maastosta. Arkirutiinit tuntuvat hajoavan ja aivan tavallisten askareidenkin tekeminen on raskasta. Takaraivossa jyskyttää ajatus, entä jos. Mitä tulee tapahtumaan? Millaisia hoitoja tulee? Purevatko ne sairauteen? Ja ehkä se kaikkein tuskallisin kysymys: paljonko aikaa, päiviä on jäljellä? Elämän rajan horisontti tulee yllättävän lähelle. Sitä ei voi enää väistää.

Oma sisin joutuu tunteiden vuoristorataan. Kyyneleet tulevat pyytämättä ja tilaamatta. Työtehtäviä toimittaessa on pakko kovettaa itseään, jottei aiheuttaisi toisille ihmisille hämmennystä. Välillä taas raivon tunteet vellovat vahvoina. Olen vihainen kohtalolle, Jumalalle, sattumalle ja kaikelle siinä välissä. Jopa kotiin tulleelle uudelle pesukoneelle olen vihainen, kun siinä on väärän kokoinen vesiletku.

Mutta kun menen sairaalaan tapaamaan läheistäni, minun täytyy yrittää ottaa sisäinen etäisyys kaikista rankoista tunteista, koska hän ei halua vuoteensa vierelle itkeviä ihmisiä. Ja se on täysin ymmärrettävää: meidän terveidin tulee tukea, rohkaista ja kannustaa sairasta, eikä hänen meitä. Silti on pakko pysähtyä sairaalahuoneen oven ulkopuolella ja vetää syvään henkeä ja kerätä voimansa ennen kuin astuu sisään. On yritettävä huumorilla keventää raskaiden hoitojen silminnähtäviä jälkiä läheisen kehossa, mustelmia, letkuja, harmaata ihoa ja väsynyttä ääntä. Vasta kun lähden pois hänen luotaan ja istahdan sairaalan parkkipaikalla autooni, annan kyynelten tulla.

Mutta vielä tänään on uusi päivä. Vielä tänään voin kohdata hänet. Vielä tänään voi pitää häntä kädestä ja lausua mielessäni hiljaisen rukouksen hänen puolestaan. Vielä tänään. Huomisesta en tiedä. Se on Taivaan Isän hallussa.

Ann-Maarit Joenperä

Kirjoita viestisi alla olevalla lomakkeella. Kaikki kentät ovat pakollisia
Viestin otsikko:
Nimi tai nimimerkki:
Roskaesto, jätä tyhjäksi:
Viestisi: