Tuusulan seurakunta on jo useiden vuosien ajan järjestänyt syksyisin virkistyspäivän sotaveteraaneille. Tilaisuus on luonnollisesti tarkoitettu myös lottatoiminnassa mukana olleille.
Tänä vuonna retkipäivä on tänään 13.9 Rusutjärven leirikodilla. Ohjelmassa on kirkkoherran toimittama juhlamessu, Pro Patria-mitalien jako, saunomista, ulkoilua, yhteislaulua ym.
Vuosien varrella on osallistujien määrä itse veteraanien osalta harventunut. Viime vuonna mukana olleet tutut kasvot ovat poissa, jäljellä mukavat muistot antoisista keskusteluista. Silti mukana on tänäänkin vielä n. 50 retkeläistä. Joukkoon mahtuu myös lähiomaisia ja saattajia. Tunnelma retkillä on kotoisa, mutta silti myös juhlallinen.
Sota-ajan kipeät muistot on usein vaiettu. On ymmärrettävää, että niistä puhuminen on tuskallista eikä haluta nostaa pintaan sitä syvää ahdistusta, mikä sodan kauhuihin liittyy.
Kriisi- ja traumatyön asiantuntijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että juuri noista kipeistä asioista pitäisi puhua, etteivät ne kasautuisi syvälle sieluun ja alitajuntaan aiheuttaen lopulta erilaisia psykosomaattisia oireita.
Avoimmuutta tulisi olla enemmän. Sodan jälkeen suomalaisissa perheissä luonnollisesti pyrittiin katsomaan eteenpäin tulevaisuuteen ja uudelleen rakentaminen alkoi heti sodan päätyttyä. Vaietut muistot elivät kuitenkin perheiden ilmapiirissä, ja tulivat esille joskus pienissä kommenteissa ja puheenvuoroissa.
Muistot pyrkivät sanoiksi, mutta niiden kohtaaminen jäi usein vain pintaraapaisuksi. Uusi sukupolvi sai osansa tunnelmasta ja kipeistä seurauksista ymmärtämättä, mistä ihan oikeasti oli kysymys.
Pahimmillaan käsittelemättömät traumat purkautuivat alkoholiongelmina ja peheväkivaltana. Monen kodin seinillä oli kuvia sotilasasuisista perheenjäsenistä, jotka olivat menehtyneet sodassa. Vain muistot elivät usein vaiettuina.
Järjestimme joitakin vuosia sitten seurakunnassa Veteraanien kirjoittaja- ja muistelupiirin. Piiri kokoontui kaksi kertaa kuukaudessa Lahelan tertussa. Ryhmä oli luonteeltaan ehdottoman luottamuksellinen, ja sen aikana käsiteltiin myös vaikeita, mieltäkuormittaneita muistoja. Ryhmän jälkituotoksena syntyi mm. yksi omakustanteinen kirja.
Oma isäni puhui jonkinverran sodan tapahtumista vaikka varmasti meidän lasten takia suodattaen. Joukkueen johtajana ja reservin upseerina hän oli tulilinjoilla. Isäni vaiheista sodassa olen voinut lukea Vilho Tervasmäen kirjasta Aaverykmentti Kolmella Kannaksella, jalkaväkirykmentti 5:n tie jatkosodassa 1941-1944 (WSOY 1983). Liekö nämä kokemukset kirvoittaneet isäni usein lausumaan Vänrikki Stoolin tarinoista runonpätkiä: ”Kas kun pommi äijän karsi, poissa toinen käsivarsi, rintahankin sattui siru, Munter vain: se halkes…jne.”
Hirtehishuumoria tarvittiin, muuten ei muistoja kestäisi, ajattelen nyt. Kiitollinen olen isälleni ja hänen kaksi vuotta nuoremmalle veljelleen, joka menehtyi vain 19-vuotiaana Lapin sodan jälkimainingeissa ammusvaraston räjähdettyä Torniossa, sekä isäni sedälle, joka kaatui syksyllä 1944. Kiitollinen olen myös isoisilleni, jotka selvisivät hengissä sodasta, sekä kaikille Suomen itsenäisyydestä taistelleille veteraaneille ja lotille.
Nyt isäni täyttäessä 91 vuotta, Altzheimer tekee tuhoaan veteraanin mielessä. Silti juuri vanhat ajat, kuten sodassa osittain menetetty nuoruusaika, saattaa kirkkaana pulpahtaa mieleen. Tarinankertojan silmät heräävät eloon ja voin tavoittaa Papan olemuksesta jotain kaivattua vanhaa tuttua, minulle ja koko perheelle niin rakasta, selkeäsanaista ja viisasta isää ja Pappaa.
Kelan ennuste veteraanien määrän muutoksista kertoo, että vuonna 2012 oli 40 900 sotaveteraania, nyt 34 900 ja 2014 jäljellä on 28 900 veteraania. Vuosittainen poistuma on n. 6 000 sotaveteraania. Vuonna 2025 on ennusteen mukaan jäljellä 1 200 veteraania. Sotiin osallistui kaiken kaikkiaan 600 000 miestä ja 100 000 naista. Nuorimmat rintamalle lähteneet olivat vain 17 vuotiaita. Joka kahdeksas sodassa mukana ollut menetti henkensä. Pysyvän sotavamman sai joka neljäs sodasta palannut. Sodan seurauksena jäi leskeksi 30 000 ja sotaorvoiksi 50 000 lasta. Yli puoli miljoonaa ihmistä menetti kotinsa.
Sodan jälkeen veteraanit työskentelivät isänmaan hyväksi vielä mm. jälleenrakentamisessa, Karjalan evakoiden asuttamisessa sekä merimiinojen raivauksessa.
Itsenäisyys on äärimmäisen arvokas lahja, eikä suinkaan itsestäänselvyys. Ennätämmekö toipua vanhoista traumoista tämän maailmanajan tuulissa ennen uusia koettelemuksia.
Tarja Tonteri