On se kumma, kun kaikesta pitää tehdä nykyään kampanjoita. On tipatonta tammikuuta, älä osta tänään mitään –päivää, terveysviikkoa, yhteisymmärrysviikkoa, autotonta päivää, solidaarisuusviikkoa ja vaikka mitä.
Nyt on juuri meneillään kehu työkaveria selän takana –kampanjaviikko. Hyvä kampanjahan se on, ei siinä mitään, mutta miksi itsestään selvästä asiasta pitää tehdä kampanja? On se kummallista, että tarvitaan erillinen kampanja, jonka aikana voidaan työkaveria kehua. Ei tietenkään työkaverille itselleen, sehän olisi jo liikaa, mutta edes selän takana.
Onhan sen nyt kamalan noloa kehua työtoveria ihan päin naamaa. Ja melkein yhtä noloa mennä kehumaan selän takana. Sitä paitsi kehuminenhan kai tarkoittaa sitä, että työkaveri on jossain hyvä, ehkä jopa parempi kuin minä itse. Ja sehän ei sovi.
Mistähän se johtuu, että toisen moittiminen ja pahan puhuminen on paljon helpompaa kuin kehuminen? Tuleeko siitä itselle jotenkin parempi olo kun pääsee toista haukkumaan tai edes pikkuisen vihjaamaan siihen suuntaan, että ei se kovin hyvin sitä asiaa hoitanut? Tuntuuko, että itse olisin osannut paremmin tai olen ehkä vähän parempi ihminen.
En tiedä, eikä kai ole tarpeenkaan tietää. Jotain mätää tässä kaikessa kuitenkin on.
Antaa siis viikkojen olla, vaikka ne kertovat karua kieltä itsestämme. Eihän yksi viikko mitään muuta, mutta ehkä se laittaa ajattelemaan ja johtaa jonkinlaiseen muutokseenkin. Tai ehkä joku uskalias järjestää seuraavaksi kampanjan teemalla ”puhu koko loppuelämäsi työkavereista positiivisesti”. No eihän se oikeasti olisi enää mikään kampanja vaan elämänasenne. Sitä odotellessa tyydytään näihin viikkoihin ja puhutaan hyvää, sekä edessä että takana – myös viikon jälkeenkin. Ugh, olen puhunut.
Tuula Rasilainen
Arja- Annele 14.9.2014 12:50
Tunnistan niin nuo sanat ihan henkilökohtaisella tasolla. Olen kasvasnut lapsesta asti kunnioittamaan niin omaa , kuin Lähimmäisten perheitä, lähimmäistä kaikenkaikkiaan. sain jo siitä Lapsena kiitosta, kun jo varsin nuorena näin kuinka paha sana satuttaa , ja mitä kaikkea se saa aikaan toisessa ihmisessä niin aikuisen mielessä, kuin ppienen lapsen. esim. alaluokkalainen joutuu jo silloin helposti toisten hampaisiin , henkisen väkivallan kohteeksi. jos etenkin olet erilainen , et osallistu pahan jakamiseen , et halua satuttaa kavereittasi, olet hillitty ja autat mielunn´mmin , tunnet empatiaa, se ei kertakaikkiaan käy, pahuuden pitäisi hallita jopa jo pienissä. itselläni on ollut terve itse tunto ja olen pystynyt hyödyntämään tätä piirrettä joka on jo sisäänsynnytetty. olen jo pienenä erottanut oikean väärästä ja ollut puolustamassa sorrettua, vanhemmiten olenkin saanut olla ihan olkapäänä monelle. on vaan vaikeaa katsoa toisten kärsimystä , joka on niin tahalista, henkinen väkivalta oikein hallitsee tätä maailmaa, koulu- työ yhteisösarka on tätä negatiivista asennetta täynnään. toinen ihminen tietää ja löytää toisesta sen heikon kohdan, että saisi loukata, olla ilkeä, sanat satuttavat varmasti jokaista, mutta etenkin sellaista ihmistä joka on jo heikoilla muutenkin, henkilökohtaisella tasolla olen jopa tullut totesamaan ,m ettei ole mitään sellaista rajaa, jossa joku ei ääsisi iskemään jo haavoitettua sydäntä , edes Lapsemme kuolema ei ole ollut sellainen asia , jossa ihmiset voisivat punnita sanojensa vakavuutta ja kääntää ne itseensäpäin . kääntää peili ja peilata. kaikenlaista ylimääräistä selän takanakin puhumista suoraan sanottuna, selän kääntämisenä ja kuin toisen paha mieli olisi heile vaan pelkkää ilmaa. surukaqan ei kosketa, koska ylikävelyjä tapahtunut, itselläni ei ole tapana kuormata taakkoja toisten selkään, mutta sen verran soisi tukea saavan , ettei myöskäöän hoputella ja käännetä selkiä toisten aidolle tuskalle ja surulle, jokainen paha lisää myös tuskan taakkaa. jos haluaa sanoa kaunista tai antaa , sen toivoisi tapahtuvan, mutta ei kukaan halua kuulla ,sellaista , joka satuttaa. Hiljaisuus on kultaa- jos ei osaa sanoa mitään . olla vaan olemassa lähellä. Rakkaus on kunnioittaa jokaisen elämää ja jättää ne loukkaavat sanat sanomatta selän takana tai edssä.