Oliver in memoriam
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Oliver in memoriam

Hiljaisen viikon tiistaipäivä oli käänteentekevä. Jätin hyvästit parhaalle kaverilleni Oliverille. Olli olisi täyttänyt 17 vuotta syksyllä. Se sai elää pitkän tiibetinspanielin elämän. Ihmisikään muutettuna se olisi ollut 103 vuotias.

Lemmikin menetyksen mukanaantuoma suru on riipaiseva. Tunteiden kirjo on sama kuin läheisen ihmisen menetyksen jälkeen.  Ikävä ja kaipaus ovat päällimmäisenä, itku herkässä.

Syyllisyyden tunteet pulpahtavat pintaan. Kysymyksiä satelee mielessä: Olisiko pitänyt tehdä pitempiä lenkkejä silloin kun vielä oli voimia? Rasittuiko Olli liikaa, kun lenkit välillä olivat pitkiä? Miksi en kokeillut verenpainelääkettä pidempään, miksi annoin periksi ensimmäiselle pahoinvoinnille? Luovutinko liian varhain? Vieläkö olisi selvitty eteenpäin? jne.

Menetyksen suruun liittyy usein hylätyksitulemisen ja vihankin tunnetta menetettyä vainajaa tai Jumalaa kohtaan. Lemmikin kohdalla tässä kohdin tunteet ehkeivät ole samat. Oliverille en voi olla vihainen, olenhan itse tehnyt lopullisen päätöksen Oliverin kuolinhetkestä. Itselleni olen vihainen mahdollisista Ollin laiminlyönneistä. Jumalalle ei voi olla vihainen, koska Hän antoi meille näin pitkän yhteisen taipaleen ja suloiset muistot.

Sain kuulla, että Espoon tuomiokirkkoseurakunnassa on toteutunut jo kolme kertaa lemmikkien surupiiri. Se on verrattavissa läheisensä menettäneiden sururyhmiin, joita on melkein kaikissa seurakunnissa. Lemmikkien surupiirissä Espoossa on ollut tärkeää toisen surun kunnioittaminen. Ilmapiiri on muodostunut lämpimäksi. On muisteltu menetettyä lemmikkiä ja lemmikin merkitystä perheessä. On puhuttu kuoleman hetkestä ja hautaamiseen liittyvistä asioista. Jälleennäkemisen toivoa  ja muita taivasasioita on käsitelty laveasti. Eihän Raamattu sano tästä asiasta mitään, kun on kyse lemmikin kuolemasta. Jokaisella on kuitenkin lupa muodostaa omanlaisensa käsitys. Joka tapauksessa Raamattu kehottaa ihmistä pitämään huolta koko luomakunnasta.

Minusta on hienoa, että voi löytää vertaistukea myös lemmikin menetyksen jälkeen. Lemmikin kanssa eletyn kumppanuuden tekee tiiviiksi lemmikin tarvitsevuus ja riippuvuus emännästä tai isännästä. Ja mikä palkinto seuraakaan lemmikin hyvästä hoidosta. Olet aina sen paras ystävä.

Nyt pahinta on hiljaisuus. Ei kuulu tassuttelua, ei kuorsausta, eikä vedenloisketta juomakupilla. Miksi lähtisin lenkille…

Ystävät ovat tuessaan korvaamattomia. Tässä Päivin lohduttava ja huumoriakin sisältävä runo minun suruuni:

”Ei juossut Tarja sun Oliver,
viime vuottens kuosina
kuin kiitää mopo Solifer,
(silloin kuuskytluvun vuosina).

Hidas hän jo oli, kömpelö ja sokea
ja asioita usein sai jo tolkuttaa ja hokea.

Vaan silti sydämesi usein huokaissee
”rakas, rakas, rakas”,
ja
”tule Olli Tarjan luokse, tule Olli takas”.

Nyt voit Tarja yhtä aikaa
iloita ja surra,
väliin niellä kyyneleitä
pian taas ilon pipanoita purra.

Sydämesi täyttyä anna
alkukevään tuoksusta,
kukkaloiston väreistä,
kevätsateen juoksusta.”

Runo: Päivi Pakkanen

Tarja Tonteri

Kirjoita viestisi alla olevalla lomakkeella. Kaikki kentät sähköpostia lukuunottamatta ovat pakollisia. Jos kirjoitat sähköpostiosoitteesi, se näytetään kaikille lukijoille.
Viestin otsikko:
Nimi tai nimimerkki:
Sähköposti (ei pakollinen):
Roskaesto, jätä tyhjäksi:
Viestisi: