video
YouTube-video

Tuusulan ensimmäinen kirkko 1643–1734

Useimmat Tuusulan kylät kuuluivat keskiajalta 1600-luvun alkupuolelle asti Sipoon seurakuntaan. Kirkkomatka Tuusulasta Sipoon kirkkoon oli kuitenkin pitkä, eikä tuusulalaisten mielestään ruotsinkielisen kirkkoherran johtamassa Sipoon kirkossa pidetty kunnolla suomenkielisiä jumalanpalveluksia. 

1600-luvulla suomenkieliset talonpojat anoivat omaa kappeliseurakuntaa Ruotsin kuninkaalta. Etunenässä asiaa veivät eteenpäin Sipi Ollinpoika, joka oli Tuomalan kylän Kittelän isäntä, sekä aateloitu ratsumestari Nils Stålhana, joka oli Vanhankylän kartanon isäntä. Turun piispa Rothovius hyväksyi tuusulalaisten kolmannen anomuksen ja allekirjoitti päätöksen 22.7.1643. Päivää pidetään Tuusulan seurakunnan ja Tuusulan kunnan perustamispäivänä. 

Tuusulassa aloitettiin oman kirkon rakentamin jo ensimmäisten anomusten käsittelyiden aikana, ja kirkko valmistui ilman lupaa vuonna 1643. Tuusula sai oman kirkkoherran ja itsenäisen seurakunnan aseman vuonna 1654.

Tuusulan ensimmäinen kirkko sijaitsi itä-länsisuunnassa nykyisen sankarihautausmaan alueella. Se muistutti tarinan mukaan enemmän latoa kuin kirkkoa. Kirkko oli 10 metriä leveä ja 20 m pitkä. Pitkillä sivuilla oli 15 hirsivarvia ja päädyissä 32. Itäpäädyssä oli kuori ja alttari, länsipäädyssä ovi. Saarnastuolin molemmin puolin oli ikkunat. Yhteen lyijykehysteiseen ruutuun oli jäljennetty Stålhana-suvun vaakuna. Kehnoista hirsistä tehty kirkko lahosi pian. Isonvihan aikana vuotuiset korjaustyöt lyötiin laimin ja vanha kirkko purettiin kun uusi valmistui.

Tuusulan kirkko 1734

Nykyisen kirkon suunnittelu aloitettiin v. 1729, mutta rahapulan vuoksi työt aloitettiin vasta 1732. Kirkko nousi pystyyn seurakunnan omin voimin. Jokainen talo velvoitettiin luovuttamaan rakennustarpeita ja työvoimaa, mikä aiheutti monia kiistoja. Töitä johti nahkelalainen talonpoika Erik Hannula, joka todennäköisesti myös suunnitteli kirkon.

Kun Tuusulan kirkon katto valmistui, vihittiin pyhäkkö käyttöön 1.11.1734. Rakentaminen jatkui kuitenkin vielä toistakymmentä vuotta tämän jälkeen.

Tuusulan kirkko on yksinkertainen ristikirkko. Ristikirkkotyylin alkujuuret ovat Italian renessanssiarkkitehtuurin keskeiskirkkoihanteessa. Tyyli kehittyi edelleen Hollannissa, josta se 1600-luvun aikana levisi Ruotsin kautta Suomeen. Suomalaiseen hirsirakentamiseen ristinmuoto sopi teknisesti erinomaisesti. Siksi kansanrakentajat omaksuivat sen nopeasti ja muuntelivat sitä kekseliäästi.

Tuusulan kirkko on Suomen vanhimpia säilyneitä ristikirkkoja. Sen nykyinen ulkomuoto poikkeaa paljon alkuperäisestä. Hirsiseinät olivat aluksi paljaat ja maalaamattomat. Keskellä jyrkkää katonharjaa komeili pieni torni. Kirkkoon astuttiin suoraan ulkoa, sillä eteisiä ei ollut. Sisällä ovien vierestä nousivat portaat nykyisiä puolta pienemmille parville. Alakerran täyttivät karkeatekoiset irtopenkit. Pienet ikkunat ja kynttiläkruunut valaisivat salia himmeästi. Hämärää kattoholvistoa hallitsivat ristikeskustan sisänurkkia yhdistäneet jyhkeät sidehirret.

Tuusulan kirkon nykyilme on paljolti 1900-luvun tulosta, sillä huolloista huolimatta kirkko oli vuosisadan vaihteessa niin rapistunut, että harkittiin jopa sen purkamista. Vuonna 1903 tehdyssä peruskorjauksessa mm. rakennettiin perustukset uudelleen, muutettiin kattoholvit nykyiseen muotoonsa ja lisättiin ulkoseiniin, oviin sekä ikkunoihin ajan tyylin mukaiset lautakoristeet. Vuonna 1927 kirkko sai Pekka Halosen suunnitteleman värityksen. Vuonna 1937 alttariseinän kolme ikkunaa peitettiin Paavo Leinosen lasimaalauksilla. Nykyiset 21-äänikertaiset urut hankittiin vuonna 1971.

Alttaritaulu

Tuusulan kirkon alttaritauluna oli vuosina 1777-1854 kansantaiteilijan kömpelö maalaus viimeisestä tuomiosta. Tämän teoksen viimeinen jäänne, rikkinäinen pirun kuva, poltettiin vuonna 1903. Uusi alttaritaulu tilattiin Johan Henrik Asplundilta, joka lupasi maalata sen halvalla. Taulu valmistui 1854.

J.H. Asplundin taulussa on kuvattu Jeesus ristillä. Ristin vasemmalla puolella on Neitsyt Maria ja Johannes, oikealla kaksi muuta henkilöä. Ristin juurella lienee Maria Magdaleena. Taustalla näkyy Jerusalemin siluetti. Johanneksen jalkojen juuressa oleva pääkallo selittyy vanhalla legendalla, jonka mukaan risti pytytettiin Aatamin haudalle. Maalaus esittää vertauskuvallisesti ihmisen ja Jumalan uutta liittoa syntiinlankeemuksen jälkeen Kristuksen sovitustyön kautta.

Lasimaalaukset


Lasimaalaukset tilattiin tunnetulta kirkkotaiteilijalta, Paavo Leinoselta, vuonna 1937. Niillä haluttiin peittää kolme häikäisevää ikkunaa ja täydentää alttariseinän kokonaisuutta. Vasemman puoleisessa lasimaalauksessa kuvataan paratiisista karkoittamista ja synnin tuloa maailmaan. Oikean puoleinen lasimaalaus kuvaa taa ylösnousemusta ja syntien anteeksiantoa. 

Kristusmonogrammi

Ylhäällä pyöreässä ikkunassa on Kristus-monogrammi, jossa Kristus-nimen kaksi kreikkalaista alkukirjainta on kirjoitettu päällekkäin (X=K, P=R). Kreikkalaisen aakkoston ensimmäinen ja viimeinen kirjain (alfa ja omega) viittaavat taas ajatukseen: "Jeesus on ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu." (Ilm.22:13) Tässä on lyhimmällä mahdollisella tavalla ilmaistu ajatus Jeesuksen kuninkuudesta. Mitä tahansa ihmiset suunnittelevatkin, kaikki päättyy lopulta Jumalan suunnitelman mukaan.

Hautavaakunat

Kuorin seinillä riippuvat hautavaakunat ovat peräisin 1600-luvun lopulta ja 1700-luvun alusta. Tällöin aateliset usein tyytyivät hautapaasien sijaan halvempiin puisiin hautavaakunoihin. Aatelisten hautajaiskulkueissa oli 1600-luvulla tapana kantaa seipäiden nenässä 16 pientä puuvaakunaa, joista muodostui vainajan sukupuu. Hautajaisten jälkeen kirkon seinälle ripustetiin vaakunoiden lisäksi iso vainajan oma vaakuna. Siihen oli merkitty mm. hänen nimensä, arvonsa, omistuksensa ja hautajaispäivänsä. Suurimmissa vaakunoissa oli ajalle tyypillisiä ylistysvärssyjä, sitaatteja Raamatusta yms.

Koska vainaja lepäsi kirkon lattian alla, vaakuna oli hänen muistomerkkinsä. Tuusulan vaakunat ovat riippuneet alun perin vanhan kirkon seinillä. Uuteen pyhäkköön ne siirrettiin, kun vanha purettiin v. 1735. Ainakin Stålhanain suvun jäänteet siirrettiin hautaholviin uuden kirkon alle. Muut peitettiin kummuksi.

Vaakunat olivat kirkon seinällä vuoteen 1852, jolloin ne vietiin kellotapuliin. Siellä ne lojuivat kasassa aina 1900-luvun alkuvuosiin, jolloin ne oltiin vähällä polttaa. Samoihin aikoihin museoviranomaiset alkoivat pyydellä niitä parempaan talteen. Kempenskjöld-suvun vaakuna luovutettiin Kansallismuseoon.

Stålhanan vaakuna

Stålhanan vaakunan keskellä näkyy musketin tai pistoolin rataslukko. Kerrotaan, että Niilo Laurinpoika (Nils Larsson, joka aateloitiin Stålhanaksi) hiipi 30-vuotisessa sodassa saksalaisten vihollisten leiriin ja varasti asevarastosta kaikki muskettien ja pistoolien lukot. Seuraavan aamun taistelun ruotsalaiset voittivat leikiten, sillä vastapuoli ei voinut ampua.

Kuningatar Kristiina palkitsi Laurinpojan läänityksillä vuonna 1626. Aatelisarvon hän sai vuonna 1641. Aateloituna Laurinpoika otti sukunimekseen Stålhana, joka merkitsee aseenlukkoa. Myöhemmin nimi muutettiin muotoon Stålhane, koska korskeat sotaurhot pitivät a-päätettä liian naisellisena.

Nils Stålhanan vaikutus seurakunnan perustamisvaiheessa on antanut hänelle eräänlaisen seurakunnan ja kunnan isän aseman. Tuusulan kunnanvaakunasta löytyykin Stålhanan aseenlukko. Kunnanvaakunan laakerinlehvä taas muistuttaa Tuusulan taitelijoista.

Saarnatuoli

Kirkon alkuaikoina alttarin takana oli istuin, mistä piispa puhui seurakuntalaisilleen. Lisäksi kirkon kuoriosassa oli tekstien lukemista varten yksi tai kaksi lukupulpettia (latinaksi ambo). 300-luvun lopulla vakiintui tapa pitää saarna ja lukea evankeliumi vasemmanpuoleisesta lukupulpetista. Useimmissa kirkoissa saarnatuoli sijaitsee yhä vasemmalla puolella ilmaisten, että pääasia saarnassa on evankeliumi Kristuksesta.

Varsinkin vanhemmissa kirkoissa saarnatuolin päällä on koristeellinen katos eli baldakiini. Sellaista kannettiin entisaikaan kuninkaan pään päällä. Kirkossa baldakiini tarkoittaa, että sanassa on läsnä kuningasten kuningas, Jeesus Kristus.

Kristallikruunu

Tuusulan kirkon kristallikruunusta liikkuu ammoisen oppaan keksimä tarina. Siinä 1600-luvun venetsialainen barokkikruunu monien värikkäiden vaiheiden jälkeen päätyy rikkaan, syntejään katuvan lesken lahjoituksena Tuusulan kirkkoon.

Totuuden selvittäminen on hankalampaa. Kruunu on epätavallisen muotoinen. Kristalli voi olla Italiasta, mutta yhtä hyvin se voi olla böömiläistä. Tammenlehden muotoiset kristallikoristeet ja alaosan suuri pallo ovat barokille ominaisia piirteitä. Kynttilänkannattimien kiehkuroissa on rokokoopiirteitä.

Kruunun ylempään renkaaseen on kaiverrettu vuosiluvut 1673 ja 1852 sekä kaksi kultasepän leimaa. Kruunu mainitaan ensi kerran vuoden 1851 kalusteluettelossa. Onko 1673 lampun valmistusvuosi? Tai 1852 se vuosi, jona helsinkiläinen G.Lindström korjasi tai muunteli vanhaa lamppua. Vai tekikö hän vanhasta kopion? Kenties osa kruunusta on todellakin peräisin 1600-luvulta.

Vuonna 2020 koettiin järkytys, kun kristallikruunu putosi kirkon lattialle. Onneksi henkilövahingoilta vältyttiin. Kruunua jouduttiin korjaamaan. Samalla se puhdistettiin ja kiinnitettiin niin, ettei kruunu varmasti putoa. Kristallikruunua voidaan nostaa tai laskea tilanteen mukaan.